Nuorgamilaisia passijonossa

Tässä meloessani kelluvan kylän läpi, mietin että voisin taas kolmen ja puolen vuoden tauon jälkeen kirjottaa blogia. Vietnamin reissu alko hyvin yllättävästi, kun Hanoin lentokentän passijonossa viereeni pölähtää sattumalta Nuorgamilainen. Nuorgamissahan on varmaan tasan kaks omatoimimatkaajaa, niin tuli taas ihmeteltyä kuinka maailma voi olla pieni. Tämä mies se onkin aika sälli. Sai muutama vuosi sitten aivoverenvuodon ja sanoo kävelevänsä nyt viikossa sen mitä ennen käveli tunnissa. Silti kulkee itekseen hyvin pienellä budjetilla pitkin Kaakkois-Aasiaa. Harvoin tapaa niin myönteistä ja elämänilosta ihmistä. Tämä oli taas hyvä muistutus siitä, miten paljon riippuu siitä mistä vinkkelistä maailmaa tarkastelee ja yllättäviä asioita voi tapahtua millon vaan. Hyvässä ja pahassa.

Hanoi oli jees. Uhkaavan näköset sähköjohtoviidakot, kaoottis-harmoninen liikenne ja kulkevat kaupustelijat oli selviä merkkejä että ollaan taas siellä mikä minulle on oikeaa Aasiaa. Hanoista suuntasin pienehkölle saarelle, jossa ekana päivänä näin kaks turistia. Illalla pääsin talon väen kanssa illallistamaan. Olikin jonkinmoinen juhla, kun talossa kävi viitisenkymmentä ruokailijaa illan aikana. Ruokatarjonta oli monipuolista. Erään kulhon sisältö oli ensimmäisen selityksen mukaan ”miau, miau”, jonka sittemmin paikan ainoa englantia puhuva henkilö varmisti olevan kissaa. Muistan lapsena kun tädillä oli maatilalla kaks kiliä. Ne oli ihan mahtavia otuksia! Leikkisiä ja sulosia, niistähän tuli äkkiä minun kavereita. Tiesin että nekin päätyy lopulta lautaselle. Poronvasaki on yks sulosimmista olennoista, samoin ku lehmän vasikka. Eikä ne elukat täyskasvusinakaan oo hassumpia. Nii että ehkä arvaatte jo mihin tämä on menossa. Tarinan opetus: ei paria eläintä voi nostaa kaikkien muiden yläpuolelle vaan koska ne tulee syliin. Söin siis kissaa. Se oli vielä oikein hyvää. Sitruunaruohon kera paistettua kissaa, ollekseni tarkka. Oon aina tykänny kissoista.

Aterialla tarjoiltiin väkevää kotitekoista kummallisen väristä alkoholia. Sitä juotiin hyvin pienistä laseista ja aina kilistettiin jonkun kanssa ennen kun juotiin. Sekin oli oikein hyvää ja sitä oli runsaasti. Pari tuntia vierähti aterioidessa, jonka jälkeen menimme läheiseen taloon ja juoma muuttui yhtäkkiä teeksi. Aikamoinen veto. Ei Nuorgamissa nää tämmöstä. Varsin pätevä konsti jottei vallan humaloidu. Ei meillä yhteistä kieltä ollu, mutta siinä me takapihalla istuttiin ja juotiin teetä ja syötiin mandariinejä. Jokunen lapsikin siinä pyöri. Siitä matka jatkui karaokeen, joka on muuten aika iso juttu Vietnamissa. Kun tuli englanninkielinen laulu, minä sain mikrofonin. Ei siinä paljoa auttanu seltykset etten oo ikinä kuullukkaan tätä laulua, vaan englanti on minun kieli, siispä minä laulan. Jouduin hieman poikkeamaan motostani Laulan-karaokea-ainoastaan-Siperiassa ja yritin arvailla millä sävelellä piti laulaa. En laulanu montaa biisiä.

Sieltä siirryin seuraavalle saarelle, jossa oli upeita jyrkkiä kukkuloita. Eräänä päivänä meloin näiden kukkulasaarien keskellä, jossa muutama tuhat ihmistä asuu kelluvissa taloissa ja kasvattaa kaloja ja muita mereneläviä. Pieni kontrasti Norjan vuonojen lohenkasvatusaltaisiin. Eilen löysin sattumalta luolakompleksin. Ajelin skootterilla saarta ympäri ja poikkesin pienelle polulle, jolle ei ollu mitään kylttiä. Polku johti portaille, jotka johti luolan suulle, jota peitti iso rautaportti joka oli joko murrettu tai jätetty auki. Portaat laski portilta jyrkästi ekaan luolan osaan, josta reitti haarautu muutamaan suuntaan. Olin aika innoissani kun sattumalta löysin luolan joka oli ainaki muutaman omakotitalon kokonen. Parisenkymmentä minuuttia kuljin yksin otsalampun valossa eri luolan osia tutkaillen. Eka korvan vierestä suhahtava lepakko onnistu säikäyttämään melko hyvin. Niitä oliki sitte useampi ja valkonen paita päällä muistellessani kuulemaani, että lepakot ei kovin hyvin ”nää” valkosta, pyrin poistumaan lepakoiden lentoreitiltä ennenku joku niistä läsähtää keskelle vattaa. Vihreä oli hyvin vihreää luolan harmauden ja jälkeen.

Äsken yritin saada ruokaa paikasta joka kovasti näytti ravintolalta pöytineen ja tuoleineen. Paikan nainen pyörittelee päätään minulle kun tiedustelen saisinko ruokaa. Ei se paikka kuitenkaan kiinni ollu. Yhteisen kielen puuttuessa vastaukseksi ihmettelylleni nainen osottaa kerran jos toisenkin paikan mainoksessa olevaa vuohen kuvaa. Siinä toki oli monta kuvaa vuohista. Päädyin siis siihen tulokseen, että ravintola oli tarkotettu vuohille. Koska kieltämättä en ole vuohi, menin muualle.