Eläinten sikiöitä ja oopiumia

Tähän asti erikoisin ravintolan sisustus oli yhessä kylässä täällä pohjosessa kun toisella seinustalla oli hienoja viskejä ja konjakkeja ja toisella lasipurkeissa eläinten sikiöitä liemessä. Yhessä purkissa oli myös pitkä linnun nokka ja jalat, toisessa pienen karhun käpälä, kolmannessa joku matelija. Monissa oli hyvin kummallisia mönttejä joiden alkuperää voin vaan arvailla. Niitä sikiöitä oli monenlaisia, yks melko varmana koiran, toinen lampaan ja ehkä lehmän. Ruokaki oli hyvää. Siinä ei ollu niitä lilluvia eläimenalkuja, käyttävät näitä lääkinnällisiin tarkoituksiin.

Tässä pyöräillessä ohi ajo skootteri jolla oli lastina elävä sika. Eikä mikään minipossu, vaan ihan kunnon musta porsas. Se oli sidottu selin puualustalle ja välillä se potki niin että skootteri kurvaili tien laidasta laitaan. Skoottereilla kuskataan vaikka mitä. Skootteri on sekä perhekulkuneuvo – helposti sillä nelihenkinen perhe matkustaa – ja karjankuljetusajoneuvo, usein saattaa myös kuulua ”kvaak, kvaak” ohiajavasta pärrästä. Oon nähny skootterin kyydissä niin isoja lasteja etten sais niitä mahtumaan Golffiini.

Maissiviina kuuluu usein ateriaan, varsinkin illalliseen. Ei sitä yleensä paljoa juoda, pieniä laseja heitetään muutaman kerran naamaan, huuhdotaan ruoka alas. Yhellä aterialla oli tarjolla eriväristä juomaa. Väriero johtuu kuulemma siitä, että tämän tummemman valmistuksessa käytetään oopiumin lehtiä. Shottilasi tai kaksi päivässä kuulemma tekee hyvää luustolle. Nyökyttelin, että vai niin. Mitäpä minä oikeastaan oopiumista tiedän. Vanhat perinteet sillä tässä maassa on, sekä lääkinnällisenä aineena että päihteenä.  Taidan silti jatkossakin popsia porkkanaa oopiumin sijaan, kun haluan luustostani huolehtia.

Äsken söin ensin puuroa jossa oli lihaa ja sitten kananmunan ja sikiön välivaihetta yrttien kera. Aika hyvvää. Eilen taas söin ekaa kertaa hyönteisiä, laskematta muutamaa vihulaista hyttystä jotka joskus on lentäny nieluun. Semmosia pilkkitoukan näkösiä, vaan paljon isompia kivasti paistettuja pullukoita matosia. Neki oli ihan hyviä. Samalla aterialla söin kokonaisia ravun poikasia. En oo vielä maistanu mitään mikä ois ollu pahaa.

Pohjois-Vietnam on uskomattoman kaunis. Pieniä maanviljelijäkyliä siellä täällä jyrkkien kalkkikivikukkuloiden ja vuorien ympäröiminä. Huomenna ois tarkotus mennä moottoripyörätaksin kyyissä 80 kilsaa rinkka selässä, koska juuri saaman tietoni mukaan bussit ei kulje tätä väliä.

Nuorgamilaisia passijonossa

Tässä meloessani kelluvan kylän läpi, mietin että voisin taas kolmen ja puolen vuoden tauon jälkeen kirjottaa blogia. Vietnamin reissu alko hyvin yllättävästi, kun Hanoin lentokentän passijonossa viereeni pölähtää sattumalta Nuorgamilainen. Nuorgamissahan on varmaan tasan kaks omatoimimatkaajaa, niin tuli taas ihmeteltyä kuinka maailma voi olla pieni. Tämä mies se onkin aika sälli. Sai muutama vuosi sitten aivoverenvuodon ja sanoo kävelevänsä nyt viikossa sen mitä ennen käveli tunnissa. Silti kulkee itekseen hyvin pienellä budjetilla pitkin Kaakkois-Aasiaa. Harvoin tapaa niin myönteistä ja elämänilosta ihmistä. Tämä oli taas hyvä muistutus siitä, miten paljon riippuu siitä mistä vinkkelistä maailmaa tarkastelee ja yllättäviä asioita voi tapahtua millon vaan. Hyvässä ja pahassa.

Hanoi oli jees. Uhkaavan näköset sähköjohtoviidakot, kaoottis-harmoninen liikenne ja kulkevat kaupustelijat oli selviä merkkejä että ollaan taas siellä mikä minulle on oikeaa Aasiaa. Hanoista suuntasin pienehkölle saarelle, jossa ekana päivänä näin kaks turistia. Illalla pääsin talon väen kanssa illallistamaan. Olikin jonkinmoinen juhla, kun talossa kävi viitisenkymmentä ruokailijaa illan aikana. Ruokatarjonta oli monipuolista. Erään kulhon sisältö oli ensimmäisen selityksen mukaan ”miau, miau”, jonka sittemmin paikan ainoa englantia puhuva henkilö varmisti olevan kissaa. Muistan lapsena kun tädillä oli maatilalla kaks kiliä. Ne oli ihan mahtavia otuksia! Leikkisiä ja sulosia, niistähän tuli äkkiä minun kavereita. Tiesin että nekin päätyy lopulta lautaselle. Poronvasaki on yks sulosimmista olennoista, samoin ku lehmän vasikka. Eikä ne elukat täyskasvusinakaan oo hassumpia. Nii että ehkä arvaatte jo mihin tämä on menossa. Tarinan opetus: ei paria eläintä voi nostaa kaikkien muiden yläpuolelle vaan koska ne tulee syliin. Söin siis kissaa. Se oli vielä oikein hyvää. Sitruunaruohon kera paistettua kissaa, ollekseni tarkka. Oon aina tykänny kissoista.

Aterialla tarjoiltiin väkevää kotitekoista kummallisen väristä alkoholia. Sitä juotiin hyvin pienistä laseista ja aina kilistettiin jonkun kanssa ennen kun juotiin. Sekin oli oikein hyvää ja sitä oli runsaasti. Pari tuntia vierähti aterioidessa, jonka jälkeen menimme läheiseen taloon ja juoma muuttui yhtäkkiä teeksi. Aikamoinen veto. Ei Nuorgamissa nää tämmöstä. Varsin pätevä konsti jottei vallan humaloidu. Ei meillä yhteistä kieltä ollu, mutta siinä me takapihalla istuttiin ja juotiin teetä ja syötiin mandariinejä. Jokunen lapsikin siinä pyöri. Siitä matka jatkui karaokeen, joka on muuten aika iso juttu Vietnamissa. Kun tuli englanninkielinen laulu, minä sain mikrofonin. Ei siinä paljoa auttanu seltykset etten oo ikinä kuullukkaan tätä laulua, vaan englanti on minun kieli, siispä minä laulan. Jouduin hieman poikkeamaan motostani Laulan-karaokea-ainoastaan-Siperiassa ja yritin arvailla millä sävelellä piti laulaa. En laulanu montaa biisiä.

Sieltä siirryin seuraavalle saarelle, jossa oli upeita jyrkkiä kukkuloita. Eräänä päivänä meloin näiden kukkulasaarien keskellä, jossa muutama tuhat ihmistä asuu kelluvissa taloissa ja kasvattaa kaloja ja muita mereneläviä. Pieni kontrasti Norjan vuonojen lohenkasvatusaltaisiin. Eilen löysin sattumalta luolakompleksin. Ajelin skootterilla saarta ympäri ja poikkesin pienelle polulle, jolle ei ollu mitään kylttiä. Polku johti portaille, jotka johti luolan suulle, jota peitti iso rautaportti joka oli joko murrettu tai jätetty auki. Portaat laski portilta jyrkästi ekaan luolan osaan, josta reitti haarautu muutamaan suuntaan. Olin aika innoissani kun sattumalta löysin luolan joka oli ainaki muutaman omakotitalon kokonen. Parisenkymmentä minuuttia kuljin yksin otsalampun valossa eri luolan osia tutkaillen. Eka korvan vierestä suhahtava lepakko onnistu säikäyttämään melko hyvin. Niitä oliki sitte useampi ja valkonen paita päällä muistellessani kuulemaani, että lepakot ei kovin hyvin ”nää” valkosta, pyrin poistumaan lepakoiden lentoreitiltä ennenku joku niistä läsähtää keskelle vattaa. Vihreä oli hyvin vihreää luolan harmauden ja jälkeen.

Äsken yritin saada ruokaa paikasta joka kovasti näytti ravintolalta pöytineen ja tuoleineen. Paikan nainen pyörittelee päätään minulle kun tiedustelen saisinko ruokaa. Ei se paikka kuitenkaan kiinni ollu. Yhteisen kielen puuttuessa vastaukseksi ihmettelylleni nainen osottaa kerran jos toisenkin paikan mainoksessa olevaa vuohen kuvaa. Siinä toki oli monta kuvaa vuohista. Päädyin siis siihen tulokseen, että ravintola oli tarkotettu vuohille. Koska kieltämättä en ole vuohi, menin muualle.

Loppu

Nonnih. Takas samassa huoneessa ku kuukaus sitte. Olin pari yötä eri hotellissa ku tää oli täynnä. Siinä hotellissa oli tiettyjä heikkouksia. Oli kyl oma vessa ja suihku mut sinne ei tullu vettä koko aikana, paitsi sangolla kantamalla. Eikä siellä ollu sähköjä. Ei oo kyl täälläkään aina, mut sentään monta tuntia päivässä. Sit semmonenki pieni huono puoli on et poliisit ratsaa kuulemma sen hotellin aika usein. Itsekin koin tämän perusturvallisuudentunnetta nostattavan rutiinitarkastuksen.

There I was, mindin' my own business, kun ovelle koputetaan. Kopkopkop! "Yea", vastaan. Kopkopkopkopkop! "Yeah, yeah." Sanon kovempaa, mutta ennenku saan ees kirjan laskettua kädestä nii koputus jatkuu. KOPKOPKOPKOPKOP!! "YEAH, YEAH I'M COMING!", korotan ääntäni ja mietin et mikä perseeseen ammuttu karhu siellä on. Enkä ollu kovin väärässä ku heti ku saan oven raolleen ni sisään rynnii muutama poliisi yhen isomahan johdolla, (Ellen oo ihan väärässä ni tää oli sama tinanappi joka häätö ne mun teenkeittäjät pois.) mukana oli myös muutama siviilipukunen jätkä ja hotellin omistaja. "We want to check your room." Kuulen ilmotuksen hetken sen jälkeen ku etsintä on alkanu. No kiva.

Tuli jotenki hyvin surrealistinen olo hetkeksi. Yleensä sitä on saanu suht rauhassa oleskella hotelleissa, mitä ny Etelä-Intiassa joskus uteliaat tai yli-innokkaat tippienkalastelijat otti aivoon. Sit yhtäkkiä mun huoneen valtaa lauma ventovieraita jotka töykeasti alkaa penkoa mun kamoja. Eipä ne sit kovin kauaa mun huoneessa viihtyny, tutki pöydän ja tuhkiksen ja kysäs muutamasta jutusta et mikä se on. Yhessäki paketissa ois voinu olla vaikka puol kiloa heroiinia, mutta koska mun vastaus kysymykseen "what is here?" ei ollu "Half kilos of heroin." niin ei ne siihen sen enempää huomiota kiinnittäny. Kathmanduun tullessaki poliisit aina tarkastaa bussit, tai siis "tarkastaa". Yks tärkeen näkönen jannu kävelee bussin päästä päähän ja saattaa puristaa yhtä reppua ohimennen. Kai ne luottaa siihen et rikolliset murtuu paineen alla ja tunnustaa pahat aikeensa.

Kivasti tempas tää sivistys mut syleilyynsä heti ku palasin vuorilta. Jo bussimatka takasin Kathmanduun oli hyvin hehkeä ku niillä oli bussissa kanisterissa bensaa ja se alko vuotaan nii et koko lattia kiilteli ja kivoissa huuruissa sai pari tuntia istua. Kattoki oli nii lähellä et yhen töyssyn kohalla muotoilin päälläni tuulettimen suojusta uuteen uskoon. Mietin siinä et ei toisaalta yhtään hullumpi liikkumismuoto tuo kävely.

Vaellus oli aika jees. Kävin Mt. Everestin perusleirillä ja Gokion pyhillä järvillä. Parikyt kävelypäivää ja viikon verran lepopäiviä. Sai kyl talsia, joinaki päivinä kymmenen tuntia. Matkaa tuli yhteensä yli 270 km ja huhhuh niitä korkeuseroja. Parhaana päivänä taisin kiivetä 1,2 km ylöspäin ja toisena laskeuduin kaks kilsaa. Teki kyl hyvää liikkua, joskin loppua kohti alko vähän kyllästyttään se käppäily.

Oli kyl tuuria muutaman kerran ku erehdyin reitistä ni heti tuli ihmisiä vastaan ja ne arvas etten oo menossa siihen suuntaan ja ohjas mut oikeelle reitille. Enimillään hortoilin ehkä tunnin ku huolimatta kävelin risteyksen ohi ja sit yritin oikasta takas reitille joka oli päinvastasessa suunnassa. Kannattaa aina yrittää oikasta Himalajalla.

Ei siellä ylhäällä kyl oo hyvä ihmisen olla. Ei siellä ees kasva mikään. Neljässä kilometrissä oli aika samanlaista mitä Lapissa, mut siitä ylöspäin oli vaa jotai varpuja ja kiviä. Viiessä kilsassa alko ottaan korkeus nuppiin. Päätä särki enkä saanu nukuttua ja muutenki oli jotenki raskas pää. Ku unettoman yön jälkeen kiipesin Gokio Rin päälle, joka oli jonku 500m nousua ni olipa varmaanki raskain juttu mitä oon ikinä tehny. Kävelin hitaasti ku vanhus.

Vaikuttaa hyvin yksilöllisesti toi korkeus, monta tyyppiä lähti laskeutumaan ku vuoristotauti pukkas päälle. Yhessä paikassa kuulin et edellisenä päivänä kolmevitonen nainen oli kuollu siellä ku oli noussi liian nopeesti ja laskeutu liian hitaasti.

Joskus mulle tuli hyvin vastenmielinen tuntemus et en saa happea, vähän niinku joku ois lyöny ilmat pihalle. Tosin hyvin hetkellisesti, alle sekunniksi, ja sit huomaan et voihan siellä hengittää. Korkeimmillaan olin yli viiessä ja puolessa kilometrissä ja siellä on happea ilmassa alle puolet siitä mitä merenpinnalla. Sen kyl tunsi. Pikkasen kipitin nopeaa paluumatkalla alamäkeen ku joka askel vei mut lähemmäs runsaampia happimääriä, halvempia hintoja ja kotia.

Hinnat luonnollisesti kasvo mitä ylemmäs kapus. Kaikki kama kannetaan sinne joko elukoitten tai ihmisten selässä. Aasit kantaa lähinnä riisiä, kerosiinia ja kaasua kolmeen ja puoleen kilometriin asti, siitä ylöspäin virkaa hoitaa jakit. Mullaki oli vähän ylimäärästä painoa rinkassa, mut ku näin yhen mun ikäsen sällin joka kanto 120 kilon yhen miehen liikutettavaa kauppaa selässään ni aattelin et enpä taia valittaa kolmesta liikakilosta.

Jokusen jäätikönki yli kävelin. Tosin ei vastannu ihan mun mielikuvaa jäätiköstä, ku ne oli lähinnä semmosia valtavia kiviröykkiöitä joista siellä täällä paisto alta jää. Everestin perusleiri on yhen jäätikön päällä ja saa olla kyl aika innoissaan vuorikiipeilystä et haluaa siellä asua kuukauden tai kaks ja oottaa et voi kiivetä Everestille. Mulle riitti et sain katella sitä vuorta alhaalta ja todeta että näyttäs olevan aika kylmä tuolla ja lähteä juomaan kaakaota majataloon.

Menomatkalla pysähyin muutamaksi päiväksi juhlistaan Nepalin uuttavuotta. Parisataa ihmistä keräänty piknikille jossa syötiin yks sika ja tyhjennettiin aika monta kanisteria paikallistaalkoholia. Sade vähän häiritsi ohelmaa, mut näppärästi ne fiksas pressun muutaman puun varaan ja koko sakki ahtautu sen alle. Yks mummeli lauleskeli siellä välillä ja illan päälle saatiin kaiuttimetki järkättyä ja sit lähti tanssit. Sain hyvää palautetta Nepali-dancestani, jonka uskoisin olevan läheistä sukua Finnish-drunken-dancelle.

Paluumatkalla taas kävelin yhen valtavan pilven läpi. Tai ei se nyt pilvien mittapuulla kovin valtava ollu, mut noin läpikäveltäväksi pilveksi se oli melkonen. Monta tuntia tallustelin sitä pilven mittaa ja vähän tuli voittajafiilis ku siitä sumusta pääsin vuoren harjanteelle ja löysin sieltä auringon. Tuuli pidätteli sitä pilveä siinä vuoren kupeessa jännästi. Tämä se vasta jännä tapahtuma oli.

Tässä tää ny sitten alkaa olla. Huomenna Delhiin ja siitä seuraavana päivänä Helsinkiin. Oli hyvä reissu, jolta on myös hyvä palata. Osa mua tulee varmaanki aina olemaan Himalajalla. Eräs tietty osa, nimmittäin osa mun isovarpaasta. Siis kyllä se vieläki tuossa mukana heiluu kaikessa komeudessaan, mut yhestä kohtaa siitä lähti tunto, ollu poissa jo monta viikkoa. Totta sen mielestä tuntu paremmalta siellä vuorilla ku mun hikisukassa. Olen ilonen että ehdittiin kulkea yhdessä näinkin paljon. Vietimme monia hyviä hetkiä, minä ja oikean jalkani isovarpaan vasen alareuna. Nyt sitä en enää tunne, kenties ikinä. Oon kiitollinen siitä et saatiin yhdessä tälläkin reissulla tuntea monia asioita, kun se vielä oli mahdollista.

Nepal

Kyl Intian jälkeen iha mukavaa vaihtelua tää Nepal. Same same but different, kuten paikalliset tyhjentävästi selittää. Monet pikkujutut tekee positiivista eroa Intiaan: ravintolan seinillä on toisinaan iha hienoja kuvia, joskus pöydässä palaa kynttilä, työntekijät sanoo hyvää yötä ku poistun. Nää myös taitaa semmosen yksinkertasen ja tärkeän kommunikaatiovälineen ku hymy.

Rajan yli pääsin näppärästi ilman kummempia vaikeuksia. Immigration virkailija Intian puolella kysyy multa et oonko varmasti ollu Intiassa alle 180 päivää ja kyl se sitä vähän sormilla siinä laskeskeli mut sit usko ku sanoin et oon laskenu kahesti.

Nepalin puolella sit huomasin et unohin hyvän Sami allaskuvlan kynäni Intian toimistoon siinä ku täyttelin maastapoistumislomakkeita. Kyllähä niitä kyniä varmaan saisin koulusta seittemän tilalle, mut emmä raaskinu sitä sinne jättää ja käväsin sen hakemassa. Olin sit maassa ilman viisumia sen kaks minuuttia eikä kukaan sanonu mitään, ei ees se virkailija jonka kädestä kynäni tempasin. Siitä vois kyllä kävellä pokkana rajan yli ja sivuuttaa kaikki immigrationit jos siltä tuntuu. Itestä se on kiinni hakeeko ne leimat passiin ja Nepalin puolelta viisumin.

Bussissa tapasin yhen Nepalilaisen miehen ja huomasin siinä vaiheessa ku se makso mun bussilipun sen kotiin että oon menossa sen luo kylään. Se oli semmonen pieni vuoristokylä ja sillä oli pieni talo ja portailla leikki pieni kili joka oli nauttinu elämästä viikon verran. Sillä oli myös pieniä buffaloita joista toinen suhtautu muhun hyvin varauksella, eli pyrki ettiin reittiä seinän läpi ku lähestyin sitä. Siellä se ja sen veljet viljeli maata ja kasvatti perheitään. Se sit saatto mut seuraavana päivänä Kathmanduun ja oltiin yks yö sen sukulaisten luona ennenku tulin tänne keskeisemmille kulmille.

Majailen lähellä yhtä tuommosta historiallista aukiota josta en tiiä mitään muutaku et siinä on hienoja temppeleitä. Yhtenä päivänä poliisit tuli häätään mun lempi teenkeittäjät pois, temppelin kupeessa ei kai sais keittää teetä. Bullshit. Oli ne ehkä kaks päivää poissa ja tuli takas. Se on paras paikka juoda teetä ja siksi myös sitä keittää. Eilenki siinä vieressä oli jotai länkkäreitä heittämässä konserttia ja aika hyvän shown ne vetäs. Se on semmonen kiireinen paikka jossa joskus tapaa ihmisiä. Eilen kaks nättiä Nepalilaista tyttöä tuli jutteleen mulle ja tapaan ne tänään uuestaan! Tänänänänänä nänänänänä Bätmäään!

Huomenna lähtee. Eka bussilla seittemän (eli varmaan kakstoista) tuntia Jiriin ja siitä nokka kohti Everestiä (se on se iso tunturi). Jos en lennä takasin Kathmanduun nii siinä reissussa saattaa mennä kuukausi. Kuukausi kävelyä! Oonkoha ihan kaheli. Hyvä vielä ku on pohjalla tämmönen puolen vuoden pötköttely, aktiivisimpana toimintana kävely. Pisin vaellus tähän asti on ollu viis tai kuus päivää ja sen jälkeen oli kyl ihan kiva levähtää. Kattoo ny mitä tästä tulee, mut hyvä se on vähän päästä liikkumaan.

Jos ton vaelluksen jälkeen on vielä jalat ehjänä ja toivottavasti myös pää sekä muut ruumiini osat, ni sit alkaaki olla aika ottaa suunnaksi Suomi. Nam.

Happy Holi!

Jätin tuossa kolmisen kuukautta sitten vähän tavaroita säilytettäväksi tänne Varanasiin yhteen majataloon, ku en viittiny raahata lämpimiä vaatteita etelään. Mietin et otan ne sit tästä mukaan ku suuntaan pohjoseen. Lähes tuliterät laadukkaat vaelluskengät, läjä hyväkuntosia vaatteita ja kirjoja ja jotain muutaki pikkutavaraa. Hieman sit ihmettelin ku alakerrassa aamupalaa syödessä huomaan pari mun kirjaa kirjahyllyssä. Aattelin et majatalon täti ei halunnu pitää kirjoja laatikossa, sama kait se on et joku lukee niitä sillä välin ku oon poissa. Ei se ihan niin ollu aatellu.

Noh, eilen sit kyselin niitä kamoja takasin ja tää majatalon emäntä menee vähän vaikeeksi. Sit se kertoo et se luuli et annoin ne kamat sille! Kiva. Oli sit jaellu mun kamat pitkin pitäjää. Myönnän et ei se puhu kovin hyvää enkkua, mun kyllä mä monta kertaa jankutin et "after three months I come back". Ei mulla juolahtanu mieleenkään et se luulis et annan sille monen sadan euron eestä kamaa. Uskon kyl vieläki et se on luotettava henkilö, mut ei ehkä ihan välkyin tapaus.

Mut ei huolta, eilen se tarjos mulle vanhoja likasia housuja hyvitykseksi. Kieltäydyin niistä mut onneks sit myöhemmin se löys mun omat housut, joista maksoin huikeat seittemän ja puol euroa suomessa. Harmillisesti gore-tex-housut on vieläki kateissa. Illalla sit pikkusen harmitti ku mietin jotain intialaista joka mielissään tarpoo mun uusilla kengillä.

Aamulla oli kuitenki ihana yllätys ku se oli löytäny mun kengät. Ne oli vaan hukassa ku joku oli siirrelly tavaroita. Osan kamoista se ilmeisesti on kyl lahjottanu joilleki. Myös mun lempi villasukat! Siis ne mihin äiti kuto uuden pohjan ku ne oli kulunu puhki. Kyl te tiiätte. Aika monet tänne on jättäny vaatteitansa ja sain sit valkata laajasta valikoimasta haluamani. Ens kerralla täytyy kyl sitoa laatikko kunnolla kiinni ja kirjottaa päälle NOT A PRESENT.

Tänään selvis kivasti et mun täytyy poistua Intiasta kahen viikon sisään. Mun viisumissa lukee et yli 180 päivän viisumeihin vaaditaan rekisteröinti 14 päivän sisään maahan tulemisesta. Tää ei kuitenkaan pidä paikkaansa turistiviisumissa, tää selvis mulle ku kävin alkureissusta siellä toimistossa ja yks mies sano et mun tarvii rekisteröityä vasta kaks viikkoa ennen ku se kuus kuukautta tulee täyteen. Tänään tää sama sälli väittää mulle päin naamaa ettei se oo mitään sellasta sanonu. Mukava ettei ilmoteta viisumia hakiessa tai maahan tultaessa tai ees toimistoon mentäessä et pitää poistua maasta tietyn ajan päästä. No tuli sit Nepalin reissu. Nii ja ne sano myös et normaalisti maasta pitää poistua yheksänkymmenen päivän päästä maahan tulemisesta, "on special conditions" saa olla 180 päivää. Saa nähä täyttyykö mun special conditionit vai miten täs käy.

Täällä alkaa olla vaarallista liikkua. Kahen päivän päästä on Holi-festivaali, jonka aikana sotketaan kaikki väreillä. Jotkut kersat on ottanu varaslähdön ja nakkelee jo nyt mustepalloilla ihmisiä. Eilen oli pari läheltä piti tilannetta. Yks mustevesi-ilmapallo hujahti ihan pään vierestä ku istuskelin pahaa aavistamattomana portailla. En istunu sit kauaa. Sit yks jätkä käveli mun eellä valkoseen hienoon paitaan sonnustautuneena ties mihin tapaamiseen menossa ku sen niskaan läsähti mustepallo. Katteli pikkasen vihasena ympäriinsä mut tuhon tekijöistä ei näkyny vilaustakaan. Ylihuomisaamuna ei suositella naisten liikkumista kaduilla.

Jos tää ois elokuva nii tässä kohtaa ruutu pimenis ja lukis "Kolmen päivän kuluttua". Harmillisesti tää ei oo leffa, mut jos haluat kyseisen efektin ni voit sammuttaa näytön vähäksi aikaa.

Nyt tosiaan Holi on jo ohi ja melkoset menot oliki. Eilisilta meni iha rauhallisesti musiikin parissa. Kuulin ekaa kertaa kitaraa ja sitaria yhtä aikaa ja hyvältä kuulosti. Tänään sit aamulla lähti. Eka yks mies repäsee housuihin semmosen miehen mentävän reiän. No mikäpä se siinä, täytyyhän perinteitä kunnioittaa. Sit aamupalaa mutustaessa toinen sälli vähän suurentaa tätä reikää ja sit alkoki sateleen väriä naamaan ja joka puolelle. No mikäpä se siinä, Happy Holi! Toinenki lahje revitään. Happy Holi! Naamaan hopeaväriä joka pikkasen kirveltää. Happy HOlli! T-paidan kaulusta laajennetaan vähän. Haaappy Holi! Katolla paidasta onki sit hetkessä jäljellä vaan vasen hiha. Happy Hol... Päähän läsähtää mustepallo. Happy.. Päälle sataa naapurien katolta kylmää mustevettä. Hap! Housut alkaa muistuttaa lannevaatetta joka vielä onnekkaasti roikkuu urhean kuminauhan varassa. Ha! Haa..

Ihan kivaa se oli, joskin kyllä siihen ehkä pikkasen kyllästy et joka jannu halus pyyhkiä naaman täyteen väriä, vaikka se kovin kirjava jo oliki, ja ampua vesipyssyllä väriä ja läiskäytellä palloja ja ja. Olin sit melkosta bodyarttia koko sälli. Kävelin sapuskan jälkeen tänne kämpille sen näkösenä et jos joskus tulisin kotia sellasessa kunnossa ni voisin aiheuttaa pientä hämmennystä.

Oon nyt ollu jonku viikon yhteismajoituksessa ja tää guesthouse ansaitsis kyl oman blogijulkasunsa. Monen näköstä kulkijaa näkee. Tuntuu varmaan yhen hengen huone aika hiljaselta tän jälkeen. Ja sehän on mahtavaa! Nytki soi kaksista eri kajareista eri musiikit, yks jannu hakkaa rumpua ihan omaan tahtiin ja toinen ei osaa soittaa kitaraa mut ei anna sen häiritä suoritustaan. Joskus kyl tosi hyviäki sessioita ollu, paljon musikaalista porukkaa liikkeellä.

Silittelin tossa päivällä yhtä vuohea. Se oli kiva.

Inkkarit

Yks jännä juttu Keralassa on nuo backwaterssit eli semmoset meren kiemuraiset sormet jotka mutkittelee varmaan satoja kilometrejä ohuina kanavina tuolla viidakoissa ja mailla. Isommat on ehkä sata metriä leveitä ja pieniin pääsee vaan kanooteilla. Se on kumma ku jossaki se meri on koholla ja metri-pari sen alapuolella on valtavia peltoja. Siinä välissä on joskus vaan parikyt senttiä korkea maavalli. Mietin et joku konna vois kujeilla ja kaivaa pikku ojan siihen ja lirauttaa naapurin tiluksille meren.

Täs joku päivä oli eräs festivaali ja siellä juoksenteli norsuja ja räikeästi värjättyjä naisia ja naisiksi värjättyjä miehiä. Tietenki rummut pauhas ja ties mitä kilkutusta kuulu vähä joka suunnalta ja pommeja paukku. Tää intialainen käsitys festivaalista on käsittääkseni aika lailla se, et mitä enemmän meteliä ni sitä kovemmat pippalot. Ku kyllästyttiin katteleen sitä touhua ja lähettiin käveleen kämpille ni takaa tulee moottoripyörä joka pitää tööttiä pohjassa, kai se luuli et se on kivaa ku on festivaali ja korvatki on jotenki festivaalimoodissa eikä se ota käsittämättömästi päähän. Yritin siinä sit osottaa kantani heiluttamalla ärsyyntyneen näkösesti mut ne vaan luuli et fiilistelen niien loistavaa performanssia. Sit yks vanhempi länsimainen nainen veti astetta paremmaks ja meni keskelle tietä kädet levällään ja pysäytti sen pyörän ja anto jotain aiheellista kommenttia.

Mulla oli Varkalassa naapurina suomalainen jannu ja mukava jannu oliki. Pyörittiin yhessä jonki verran skootterilla ja yövyttiin veneellä siellä backwatersseilla sun muuta. Se(ki) oli suht kypsyny intialaisiin eli inkkareihin ja hänen innostamana voisin vähä itekki avautua ko. urpoista. Siis yleisesti ottaen ne on tosi avuliaita ja semimukavia, mut rasittavia urpouden perusesiintymiä on lukuisia.

Monissa nähtävyyksissä näkee intialaisia turisteja, jotka ei oo kovin paljoa nähny valkonaamoja ja ne haluaa usein ottaa kuvan. Yks otos ois kyl hauska saada: Yks överituttavallinen intialaismies luuli kait et me ollaan hyviä kavereita ja et se voi ottaa musta sellasen toverillisen kuvan mis sen käsi on mun vyötäröllä ja sit se voi kertoa seittemällesadalle sukulaiselleen kuinka hänestä ja Mr Ashlaukista tuli paikassa x ylimmät ystävät. Mun reaktio oli kuitenki ottaa sen käsi pois heti ku se sen siihe laitto ja viestiä sanoin ja elein "back off" ja juuri ku niin tein sen kaveri räpäytti kuvan filmikameralla.

Päätin täs käyä näyttämässä yhtä vaivaa lääkärille ja ennenku pääsin lekurin juttusille ni siinä oli joku herra lääketieteen keisari joka sit määrittelee minkälaisen tohtorin juttusille pääsen jos pääsen. Se sit painaa mun leukaa ja kysyy et sattuuko. Sanon että ei. Hän painaa hieman kovempaa ja kysyy uudestaan. Vastaan että ei. Sit se painaa nii kovaa et itekki suunnilleen tärisee ja sit myönnän et joo kyllähän tuo sattuu. Tais jäädä kyseiseltä ihmisruumiin ehtymättömältä tietopankilta puoskariopistossa se oppitunti väliin jolla kerrottiin et jos painaa tarpeeks kovaa oikeastaan mistä tahansa ni se sattuu.

Monet kans kysyy et mistä oon kotosin "joo kantri?" ja mikä mun nimi on ja sit ne lähtee pois. En tiiä mitä ne siitä oikein nettoaa. Eilen mietin et jos joku kysyy mun nimeä ni sanon sen olevan Snarljim ja perään vielä kielenloksautus. Ei pitäny pokka. Toisaalta kai mun oikeaki nimi on tarpeeks haastava. Yks toisinaan pahasti hermoja riipivä kelmijoukko on riksa/taksikuskit, mut en jaksa ees alkaa tilittään aiheesta.

Tää suomalainen jannu totes erään uskontoaiheisen keskustelun yhteydessä et Intian pääuskonnot on raha ja seksi. Onhan se totta et Intia länsimaalaistuu kovaa vauhtia. Nää seksistiset ääliöt kyl ottaa varmaan eniten päähän. Vois sanoa että yleisesti ottaen kolmas kysymys on et oonko naimisissa tai onko tyttöystävää. Ku vastaan et ei nii jotkut näistä saakelin viiksivalluista, jotka ei oo ikinä ees puhunu tytölle ku ne on kivasti voinu luottaa ikänsä siihen et niien vanhemmat hankkii niille mukavan taloudellisen kodinkoneen/vaimon, alkaa nauraan. Ei siinä mun mielestä oo mitään hauskaa. Toki se on käsittääkseni vaan sellasta miehistä härnäämistä, mut käsittääkseni miehet ovat toki urpoja. Siinä vaiheessa ku nää peniksenpidikkeet alkaa heittään seksiläppää on paras ottaa jalat alle.

Tullu liikuttua isosta kaupungista toiseen aika levottomaan tahtiin. Jotenki vaa alkaa tuntua siltä et nää Intian kaupungit on jo nähty. Alkaa veri vetään pohjoseen vuorille.

Live and let live

Ku saavuin Ootyyn nii yks bussiaseman haahuilija/vaellusopas näytti mulle yhen halvan hotellin ja oottelin huoneen siivoamista yhessä teekojussa. Siinä yks nuori sälli heti sanoo et sillä ois mulle huone jossa voisin asua ilmaseksi. No pari yötä mä siinä hotellissa olin ja sit vaihoin siihen huoneeseen. Se oli sen perheen vanha talo jossa keskimmäinen poika nyt asusteli yksin. Kävin aina syömässäki sen perheen luona, niien äiti teki hyvää ruokaa.

Tää perhe oli Jain-uskonnon jäseniä. Niiden motto on "Live and let live.", eli tiukka kasvisruokavalio on ehdoton. Kaikella kunnioituksella, mut kyl ne mun mielestä toisinaan vie sen vähän liian pitkälle. Ohan se toisaalta hieno juttu et arvostaa jokasta elämänmuotoa, mut kyllä minä ainaki oon valmis myöntämään itteni julmaksi raakalaiseksi joka ei välitä paskan vertaa vaikkapa hyttysen elämästä; heillä on tapana puhaltaa hyttynen pois iholta. Niien gurut ei käytä tehdasvalmisteisia vaatteita tai edes sähköä. Kuulemma siinäki tappaa bakteereja ku painaa sähkökatkasijasta valot päälle. Ehkä perustellumpia syitä tähän voi löytää sähköntuotantomenetelmistä.

Kävin seuraamassa yhen niien temppeliseremonian. Koko seremonia oli musiikkia: Laulua, rummutusta, soittamista. Joku laulo toisinaan ykkösääntä aika tunteella samalla ku toinen hakkas rumpua ja yks soitti koskettimmia ja monet kilkutteli semmosia pikkulautasia rytmissä, välillä kaikki laulo yhessä. Koko temppeli oli tehty valkosesta marmorista ja se oli kyl aika siisti. Alttarin eessä pari poikaa heilutteli jotain valkosia pölyhuiskuja ja tanssahteli reippaasti. Sit jossaki vaiheessa siellä jaettiin numerolaput ja seremonian jälkeen suoritettiin arvonta. En tiiä mitä oli palkintona, mut jotenki tää tuntu hyvin epäuskonnolliselta. Sit hieman yllättävää oli myös se, et ku astuin ovesta ulos nii siinä oli pari nuorta naista jakamassa rahaa jokaselle osallistujalle. 17 senttiä!

Kovasti ne yritti suostutella mua jäämään pidemmäksi aikaa. Ne myös pyrki taivutteleen mua kääntymään kasvissyöjäksi ja ilmeisesti aika heikoin tuloksin ku heti seuraavana päivänä söin kahesti nautaa. Siis nautaa. Ihmettelen sitä itekki et täällä hindujen keskellä saa mutustaa lehmää. Goallaki siihen törmäsin, mut Goa nyt on muutenki niin oma maailmansa etten sitä niin kovasti ihmetelly.

Nyt oon Kochissa, miten se sit kirjotetaankaan. Junassa istuin vastapäätä miestä joka ilmotti olevansa lähetyssaarnaaja tai -työntekijä. Ku sit mainitsin et mua vähän arveluttaa tää kerala ku se on kuulemma kallis, ni se tarjos mulle yöpaikan ja täällä sitä ollaan. Mulla on oma huone, parveke ja oma vessa/kylppäri. En maksa tästä mitään enkä oo maksanu yhtään ateriaa sen jälkeen ku tänne saavuin. Tää mies sano ettei saa varsinaisesti palkkaa mistään, vaan et "god provides me". Kivasti se provaidaa mulleki täs sivussa.

Sillä oli raffi nuoruus ja teki pahoja asioita, kuten puukotti siskoaan, mut tuli uskoon ja lopetti päihteidenkäytön, meni naimisiin ja alko perehtymään kristinuskoon. Nyt se on adoptoinu kymmenen tyttöä ja on johtohahmo sellasessa hyväntekeväisyysjärjestössä joka toimii kymmenessä osavaltiossa(ko?). Se kulkee ympäri intiaa hoitamassa tän järjestön asioita, joka siis auttaa köyhiä lapsia saamaan koulutusta ja aikuisia saamaan töitä, kuten valmistaan pesuainetta tai kynttilöitä myyntiin.

Eilen käytiin iltakylässä sen vanhan lukiokaverin kotona, jota se ei ollu nähny viiteentoista vuoteen. Niillä on kaks tyttöä ja vanhempi, kuus vuotias, tuli ovelle vastaan ja ilman mitään turhanpäiväsiä hellohowareyouita laitto asiat tärkeysjärjestykseen ja totes intoaan pidätellen "Tomorrow is my birthday!" Se kävi tanssitunneilla ja veti kyl semmosen shown etten oo parempaa intiassa nähny. Osas tyyleillä käytellä ilmeitä ja läpsytellä jalkoja maahan ja heilua ja taipua ja loikkia. Oli pikkasen huvittavaa ku se nuorempi sisko yritti kokoajan sabotoida sen näytöstä, ilmeisesti ei pitäny siitä et kaikki huomio keskitty siihen. Se katkas monta kertaa musiikin puhelimesta ja yritti hortoilla tarjottimen kanssa nii et ne törmäis. Ku nää ei tuottanu tulosta ni se sit pääty yrittään ryöstää osan huomiosta itelleen ja imitoi isosiskonsa tanssia aika hassun näkösesti.

Tänään tää missionary sit vei mut kaupunkikierrokselle ja käytiin mm. yksillä messuilla missä myytiin kaikkea mahollista: Sähkö-tandoori uuneja, telkkareita, autoja, vaatteita, vihannestenpilkkojia, jumppalaitteita, chapati-koneita, ties minkä höyrystimiä. Yks jätkä esitteli innoissaan tikkaita joita pysty väänteleen ja taivutteleen joka suuntaan ja niillä pysty varmaan kiipeen vaikka perse eellä puuhun.

Muahahahhaaaa! Tapoin just hyttysen ja oon hyvin tyytyväinen siitä et sain kyseisen ärsyttävän inisevän verenimijän hengiltä ja tiedän ettei tää kyseinen yksilö ainakaan tuu häiritseen mun unia. Murhamies.